Tuska 2018: Kukkaseppeleitä, heinäsirkkoja ja.. räppiä?

En ole kovinkaan vanhoillinen ihminen, mutta joitakin perinteitä pitää ihmisellä elämässään olla. Omalla kohdallani Tuska on jokavuotinen itselleni tärkeä perinne bändikattauksesta riippumatta. Järjestyksessään 21. Tuska-festivaalin bändilista ei tarjonnut itselleni juuri mitään ehdotonta ”must see” -esiintyjää. Sen sijaan monta siitäkin huolimatta kiinnostavaa keikkaa hyppäsi aikatauluista silmille. Itselleni paras tärppipäivä oli ehdottomasti Tuskan perjantai.

Perjantai 29.6.2018

Arch Enemyä on tullut luukutettua teinivuosista asti, joten oli mahtavaa päästä vihdoin kuuntelemaan bändiä livenä. Mielestäni  kanadalainen Alissa White-Gluz on ottanut paikkansa bändissä hienosti, ja sopii Angela Gossow’n jättämiin saappaisiin. Mahtavampaa olisi ollut nähdä ko. bändi livenä vielä Angelan ollessa laulajan pestissä, mutta ei tämä keikka ainakaan kylmäksi jättänyt tuulisesta säästä huolimatta.

Perjantaina Tuskassa mellasti myös toinen ruotsalaisylpeys, Meshuggah, muutaman vuoden tauon jälkeen. Aiemmin yhtye nähtiin Tuskan päälavalla vuonna 2011. Meshuggah keräsi Helsinki Stagen teltan täyteen kuuntelijoita ja tunnelma oli katossa jo ennen bändin astumista edes lavalle valomiehen innostuttua leikkimään lavavaloilla fanien taputuksen tahdissa. Vokalisti Jens Kidman johdatti yleisön synkkään transsiin keikan ajaksi, josta olikin hyvä siirtyä ruokakojujen kimppuun ennen illan viimeistä päälavan antia.

Perjantai-illan potin räjäytti Tuskan yksi pääesiintyjistä: BodyCount ft. Ice T. Tämä  oli – ei ehkä niin tyypillisen perinteisen – poikabändin ensimmäinen Suomen keikka. Show rykäistiin komeasti käyntiin Slayerin Raining Blood / Postmortem -coverkappaleella, mutta hienointa tästä teki sen, että rumpuja hakkasi vierailevana tähtenä myös itse herra Dave Lombardo!

Ihan nuorukaisiahan eivät bändin pojat enää ole, ja Ice T:n esitellessä muita bändiläisiä läpi selvisi, että hänen oma poikansa 26-vuotias Tracy Marrow Jr. oli taustalaulajan pestissä. Pakko hehkuttaa, että herrojen vedellessä menemään lavalla ei voinut kuin ihastella ja todeta, että myös yleisö oli villinä mukana. Body Countin kaltaisen bändin ei luulisi vetävän suurta määrää yleisöä Tuskan tyyppisellä festarilla, mutta tämä yhtye oli täydellinen lopetus perjantai-illalle ja moni vanhempi fani sai bändibucket-listansa lyhenemään yhdellä artistilla.

Lauantai 30.6.2018

Emperorin pauhatessa päälavalla päätimme avata lauantai-päivän Lumon järjestämällä Kukkia ja sidontaa -pisteellä, joka osoittautui menestykseksi Tuskassa, ja oli täydellinen piristysruiske luoden loistavaa kontrastia muuten niin synkeän festarikansan keskelle. Isot möriläät saivat käydä veloituksetta koristelemassa partaansa kukilla ja muutkin halukkaat saivat sitoa seppeleitä ynnä muita hiuskukkia koristeeksi. Valitettavaa oli kuitenkin sidontapisteen sijainti. Piste oli pystytetty anniskelualueelle, joten alaikäisillä ei tietenkään ollut mitään asiaa kukkakoristeluun. Toivottavasti tämä muistetaan jatkossa, sillä monilta jäi yksi hauska festarikokemus välistä.

Lauantailta itse odotin eniten kotimaista Hallatar-yhtyettä. Kyseessähän ei ole mikä tahansa orkesteri, sillä se kantaa superbändin titteliä, eikä suotta. Hallattaren rummuissa vaikuttaa HIMistä tuttu Mika “Kaasu” Karppinen ja laulupuolta luotsaa Amorphiksen vokalisti Tomi Joutsen. Hallatar on syntynyt Swallow The Sun -yhtyeestä tutun Juha Raivion edesmenneen kumppanin Aleah Starbridgen poisnukkumisen seurauksena ja Trees of Eternal -yhtyeen jatkumoksi. Tuotanto on todella moninaista ja hieman hankalaa kuvailtavaksi, mutta aivan ehdottomasti tutustumisen arvoista. Vaikka musiikki onkin todella raskasta, on se silti niin upeaa kuunneltavaa, kun hieman paneutuu yhtyeen taustoihin. Annan myös vahvan suosituksen tutustua Trees Of Eternaliin, jossa tekstit ovat Aleahin käsialaa ja runoja, joita hän on kirjoittanut jo tietäessään ettei ole enää pitkään keskuudessamme.

Ruokatarjonta Tuskassa oli tänä vuonna moninainen, mutta hinnasto oli yllättävän korkea. Pätäkkää pistettiin palamaan, jotta nälkä saatiin kuriin. Yllättävistä kulinaristista kokemuksista saamme kiittää upeaa ja ystävällistä festarikansaa, joista parikin eri tahoa antoivat mielellään toimituksemme jäsenten testata heinäsirkkoja viikonlopun aikana. Myös kotimainen paahtimo Lehmus Roastery oli mielekäs kokemus, sillä jo pelkät hulvattomat menu-nimet saivat kiinnostumaan kojun tarjonnasta. Päätoimittajallemme Nellylle kelpasi Deathpresso, jossa oli mielenkiintoinen jälkimaku. Tätä lisää!

Tupakkakontti oli myös päivitetty nykypäivään ja R-kioskin savukekontti tarjosi tänä vuonna sähkösavukkeita, sekä nesteitä. Uudistus on hyvästä, mutta itse jäin kamalasti kaipaamaan edellisiltä vuosilta niitä 2€:n sytkäreitä, joihin sai kaiverruttaa mitä halusi. Harmikseni joudun nyt miettimään joululahjoja vähän uusiksi. Toivon, että nämä Tuskan tuliaissytkärit saadaan festarivalikoimaan vielä takaisin, vaikka sitten seuraavana vuonna.

Kahvin ja teen lämmittäminä, ja ruokakoomasta pikkuhiljaa heräävinä siirryimme niinikään ruotsalaisen At The Gatesin pariin takaisin Helsinki Stagelle. Energinen göteborg-soundin pioneereihin lukeutuva death metal -pumppu täytti teltan ja tartutti uhmakkuutensa myös yleisöön.

Lauantain pääesintyjäksi oli buukattu ranskalaisyhtye Gojira, joka esiintyi Tuskassa myös vuonna 2016. Bändillä oli hieman äänentoistollisia ongelmia, mutta tämän saattoi antaa anteeksi, kun selvisi, että yhtyeen soittovermeet eivät olleet koskaan saapuneet Suomeen asti, ja herrat kauhoivat keikan lainavehkeillä, mitkä Tuskan organisaatio oli hienosti saanut hoidettua bändille. Show must go on ja fanit olivat mielissään.

Sunnuntai 1.7.2018

Sunnuntai alkoi erittäin tuulisena, mutta aurinkoisena. Hiekkaa sai tuulen takia kaivaa monesti päivän aikana silmäkuopista. Tällä kertaa Tuskaan oli tultava ajoissa, sillä kalifornialainen hardcore-yhtye Stick To Your Guns aloitti Helsinki Stagella jo klo 14.25. Bändin jäsenet saivat viimeistään räväkän keikkansa aikana heräteltyä Tuskan kävijät krapulasta circle pitin pyöriessä yleisössä. Bändi on nähty aiemminkin Suomessa, mutta Tuskassa esiintyminen oli bändille ensimmäinen. Keikalla kuultiin niin poliittisia kannanottoja kuin inspiroivia mietteitä. Vokalisti Jesse Barnett muistutti yleisöä muun muassa, että on tärkeämpää olla ylpeä siitä, kuinka kohtelee muita, kuin siitä mitä kaikkea omistaa.

Näistä tunnelmista jatkoin Inferno Stagelle, jossa kotimainen violent-popiksi musiikkiaan tituleeraava Blind Channel oli juuri aloittamassa keikkaansa. Lavan valtasi valkoisiin pukeutunut poikaryhmä, jonka energia tarttui eittämättä myös itse allekirjoittaneeseen vaikka puhti olikin jo pikkuhiljaa poissa Tuskan viimeisenä päivänä. Blind Channelin railakas lava-preesens on virkistävä tuulahdus itseään liian tosissaan ottavien rock-muusikoiden rinnalla. Nuoret sällit osaavat myös ottaa yleisönsä haltuun vaikkei halli ollutkaan täynnä jo valmiiksi omia faneja. Yllättävää oli nähdä kuinka yleisön keski-ikä oli oletettua vanhempi. Tästä opimme, ettei Tuska-festivaalin kävijöitä voi laittaa mihinkään lokeroon, vaikka monilla ulkopuolisilla varmasti onkin omat käsitykset niin kyseisestä festarista kuin sen kävijöistäkin.

Blind Channelin jälkeen nälkä alkoi kolottaa vatsassa, joten ruokaa oli saatava. Lokkimerta juostessamme pakoon löydämme vapaan pöydän ruokakoju-alueella ja alan ymmärtää miksi juuri tämä pöytä ammotti tyhjyyttään, kun muihin ängettiin vaikka väkisin istumaan toisten syliin. Nostaessani päätäni lihalautaseltani pamahtaa paljas valkoinen miehen takapuoli suoraan näkökenttääni. Ja toinen. Ja jotain muutakin saattoi vilahtaa herrojen marssiessa kenttäsaunaan sisään. Varsin ruokahalua herättävää tämä ei mielestäni ole. En siis ymmärrä miksi ruokakojut oli laitettu kenttäsaunan läheisyyteen. Kävimme Tuskassa Naten kanssa myös vuonna 2016 ja totesimme kenttäsaunan erittäin hyväksi ja erikoiseksi keksinnöksi, mutta se oli sijoitettu toiselle puolelle festarialuetta, ja mahdollisimman sivuun, jotta ruokailijat saisivat syödä rauhassa. Pöytiä saisi olla alueella rutkasti enemmän tai vähintään viheraluetta, johon istahtaa hetkeksi nauttimaan lautasen ja juoman kanssa.

Väki alkoi hitaasti valua pelipaikoille, kun viikonlopun viimeisen artistin, metalcore-tähti Parkway Driven, oli määrä astua lavalle. Tunnelma ei ollut mikään kovin kummoinen, koska bändi joutui aloittamaan keikkansa jo ennen kello kahdeksaa, ja keskikesällähän aurinko paistaa vielä Suomessa. Tämän kokivat myös aussipojat sekä yhtyeen valomies suurena yllätyksenä. Aurinko porotti taivaalta ja hienot valot, jotka oli raahattu bändin mukana varta vasten tehokeinoksi pramean lavastuksen sijaan, oli yhtä tyhjän kanssa. Valojen välkettä ei tuntunut juuri erottavan vallitsevasta luonnonvalosta. Onneksi pojat olivat varautuneet myös pyroilla, sillä tulen lieskat kyllä nosti viimeisenkin epäilijän juhlatunnelmia korkealle.

Yhtyeen rumpali, Ben Gordon, oli myös saanut hienot puitteet rumpusetilleen, ja encoren aikana mies valjastettiin ja nähtiin soittamassa pää alaspäin rumpusetin pyöriessä ympäri. Parhaat tunnelmat keikan aikana oli eittämättä moshpitissä, jossa fanit vuorotellen halailivat ja mätkivät toisiaan kappaleiden vaihtuessa hitaammasta taas nopeampaan. Yhtye myös muisteli ensimmäistä Suomen keikkaansa, joka koettiin juurikin Tuska-festivaaleilla vuonna 2009. Yhtyeen keulahahmo Winston McCall kertoi, kuinka yhtyeellä oli farkkujen ja pitkähihaisten sijasta vain t-paidat ja shortsit päällä, koska eivät juuri muuta sillä hetkellä omistaneet.

 

Katso kattava kuvagalleria viikonlopun tunnelmista täältä.

Teksti: Natte Kusnezov & Nelly Tatti

Kuvat: Nelly Tatti