Tuska 2019: Liekkejä, jäähyväisiä ja kylmiä väreitä

Helsingin metalliylpeys Tuska festivaali keräsi viikonloppuna Helsingin Suvilahteen ”mustan-kirjavaa” joukkoa niin Pride-juhlilta kuin varta vasten tuskailijoita. Pääluku oli reipas 15,000 henkeä samoilla neliöillä heti avauspäivänä. Yhteensä raskaan musiikin ystäviä kertyi tiluksille huimat 43,000 viikonlopun aikana, mikä on festivaalin uusin virallinen kävijäennätys! Tänä vuonna Tuskan musatarjontaan tutustuivat yhdessä toimittajamme Natte Kusnezov (pe & la) sekä Netta Kandelin (su).

Perjantai 28.6.2019

Itselleni jokavuotiseksi kesäperinteeksi muodostunut Tuska sai tänä vuonna kokea aikamoisen muodonmuutoksen, kun mm. festivaalialuetta oli myllätty uuteen uskoon ja sisäänkäynnin paikka vaihtunut kauppakeskus REDI:n juurelle. Itse pidin tätä muutosta hyvänä, sillä kulku metrolta alueelle ei montaa askelta vaatinut ja ennen alueelle menoa pääsi hyvin käymään puhtaassa WC:ssä ja esimerkiksi nautiskella smoothieta.

Ja sitä smoothieta olisikin saanut riittää pidempään, sillä jonottaahan alueelle kyllä sai. Sisääntuloväylät oli merkitty jokseenkin epäselvästi, sillä parhaimmillaan samassa jonossa olivat VIP-asiakkaat, GUEST-passilla olevat, PRESSI-passilaiset ja perjantai-lipulliset, enkä olisi hämmästynyt, jos siinä jonossa olisi ollut jokunen ämpärin tai kahvitarjouksen perässäkin oleva jonottaja…

Jahka asianmukaiset passit ja rannekkeet saatiin kiinnitettyä luukulla, alkoi raivokas tunkeminen alueelle. Toimitus pääsi alueelle sisään kuuden pintaan, jolloin jo kaikki narikkapaikat olivat täynnä ja ihmisiä tungeksi limbossa kysymysmerkkeinä. Narikan jälkeiselläkin portilla sai tovin jonottaa, sillä sisääntulo oli kavennettu todella tiukaksi pullonkaulaksi, joka meinasi olla jo ahdistavaa.

Kerettiin kuin kerettiinkin kaikesta pönöttämisestä huolimatta kuuntelemaan rässilegenda Anthraxia. Täytyy jälleen nostaa hattua ja alkaa ehkä miettimään omia elintapojansa uusiksi. Sitä energian määrää, kun sedät painaa menemään tuhannen voimalla! Yleisöä lämmiteltiin mm. Caught In A Mosh – ja Madhouse-hiteillä.

Anthraxin tykittelyn jälkeen vaihdettiin hieman kiukkuisempaa vaihdetta silmään, ja siirryimme Helsinki Stagelle kuuntelemaan mitä asiaa Cult Of Lunalla oli. Keikan alkaessa yleisöä ei ollut vielä järin suurta määrää teltan alle tunkenut, mutta oli mukava huomata, että vähitellen tämäkin asia korjaantui. Cult Of Luna on tuosta länsinaapuristamme kotoisin oleva post-metallia tarjoileva ryhmä. Itse en ollut aiemmin tuotantoon tutustunut vaikka nimi olikin kalskahtanut tutulta korvaan. Itselläni jää ehdottomasti kuuntelulistalle. Sopivan äkäistä ja silti niin rentouttavaa. Ehkä juuri siksi.

Ruokaa rakastavana ihmisenä päätin myös käydä testaamassa jo lähes legendaarisen Papas-ravintolan 20 euron arvoisen lihalautasen, joka on ollut verrattavissa vanhan sydänystävänsä näkemiseen vuosien tauon jälkeen. Nyt täytyy kyllä kuitenkin sanoa, että kylmäksi jätti. Eri lihoja oli mielestäni huomattavasti vähemmän, eikä annokseen saanut siihen kuuluvaa papukastiketta, mitä ei kukaan tilaushetkellä maininnut. Sai maksaa vajaasta annoksesta täyden hinnan. Itselleni jäi vähän karvas maku tästä suuhun, mikä on sääli sillä Papa’s on ollut ihan huikea. Tämä pettymys ei siltikään saanut minua kääntymään vegaaniksi, ainoastaan harkitsemaan, että mistä kojusta käyn lauantaina noutamassa ruokani.

Ruokailun pettymys ei kerinnyt kauaa jäytää, kun puolivahingossa eksyimme Inferno Stagelle, kun Alien Weaponry aloitti mekastamisen. Ja voi veljet sitä mekastamisen laatua! Aivan jäätävän kovaa settiä. Bändihän koostuu kolmesta uusi-seelantilaisesta nuorukaisesta, jotka mäiskivät thrashin ja hardcoren sujuvaa fuusiometallia Mãorien kielellä! Sitä nuorta energiaa ja todella kovaa ammattitaitoa oli ilo kuunnella ja katsoa. Bändi on ehdottomasti tutustumisen arvoinen.

Päälavalle oli buukattu pääesiintyjäksi kotimainen Amorphis soittamaan Queen of Time -levynsä läpi tietenkin Anneke Van Giersbergenin kanssa, joka on mukana mm. kappaleella Among Stars. Kyseinen levy on yhtyeen 13. studioalbumi, joka on niittänyt mainetta ja kunniaa julkaisunsa jälkeen runsaasti. Keikan aikana tuli ihmeteltyä, että minnehän solisti Tomi Joutsen oli jättänyt ”leivänpaahtimensa”? Kyseessä on siis kevyesti lainausmerkeissä tuunattu mikrofoni, joka on ollut melkoinen aparaatti. Nyt tämä oli siis vaihdettu huomattavasti hillitympään versioon. Aikansa kutakin. Täytyy kyllä todeta, ettei se The Bee huonolta kuulosta livenä.

Lauantai 29.6.2019

Lauantaina alueelle saapastellessa oli mukava huomata, että organisaation puolella oltiin puututtu edellispäivän ruuhkiin ja julkaistu some-kanavilla infoa ”kiertotiestä” alueen sisällä, jottei sisääntulolle muodostuisi perjantain kaltaisia pullonkauloja. Lisäksi oli annettu myös lisäinfoa vessojen sijainneista ja lisätty pisuaareja lyhentämään unisex-vessojen jonoja. Myös merkkarijonoihin oltiin reagoitu jonkin verran.

Tänä vuonnahan Tuska oli ensimmäistä kertaa K-18 koko pinta-alaltaan. Tavallaan uudistus oli ihan mukava, mutta taidan silti asettua vastarannan kiiskiksi, vaikka tämä baaritiskien jonoja hieman jouduttikin. Alue oli huomattavasti sotkuisempi edellisvuosiin verrattuna, jolloin on kaljakarsinat olleet käytössä. Valtavia tupakantumppimeriä näkyi pitkin aluetta ja harmillisen paljon mukiroskaa sekä tiskeiltä ostettuja viinipulloja rikottuina. Lisäksi jäin pohtimaan väliinputoajia, eli alle 18-vuotiaita metallifaneja.

Kovin paljoa ei Helsingissäkään järjestetä metallikeikkoja, jotka olisivat ikärajattomia. On mielestäni harmi, että nyt ei edes Tuskaan pääse. Havaitsimme alueella muutenkin selvästi enemmän örvellystä ja ördäämistä aikaisempiin vuosiin verrattuna. Ruokailutilaa olisin myös kaivannut alueelle roimasti lisää. Suurimmat osat pöytäpaikoista oli valloitettu vain tinaamista varten, mikä on siinä kohti ikävää, kun itselläsi on kädet täynnä ruokaa, jotka olisi helpointa syödä pöydän ääressä.

Kun nyt pääsin tähän nurisemisen makuun niin hoidetaan se nyt pois alta. Itse ihmettelin, että Varusteleka, joka oli tänäkin vuonna ilahduttamassa meitä läsnäolollaan, sulki konttinsa todella aikaisin siihen nähden, että ilta oli vielä nuori. Olisin mielelläni käynytkin ostoksilla, mutta sekä perjantaina, että lauantaina havahduin 21.00 jälkeen siihen, että koko kontti on kiinni. Mielestäni sääli ja omituista maksaa myyntipaikasta, jota ei viitsi pitää auki edes tapahtuman aukiolojen puitteissa. No onneksi Varustelekaan pääsee koska vain muulloinkin, mutta uskon, että illan hämärtyessä olisi varmasti tullut muitakin heräteostostelijoita itseni lisäksi.

Päälavalta kävin kurkistamassa vuonna 1986 perustetun hardcore-legenda Sick Of It All:n. Yhtye on nähty Suomessa viimeksi marraskuussa 2017 Tavastialla. Sessio aloitettiin ponnekkaasti vuoden 2006 Death To Tyrants -albumin “herkällä” avauskappaleella Take The Night Off. Ja mikäli internetiin on uskominen – ja miksei olisi- on keikoilla jo yleistynyt ilmiö “Wall Of Death” näiden herrojen alulle laittama manööveri!

Radio Rock -lavalle asteli myös herra Åkerfeldt yhtyeineen Opeth-lipun alle soittamaan progressiivisempaa materiaaliaan. Omasta mielestäni keikassahan ei juurikaan katsomista ole, sillä kaikki keskittyvät soittamiseen niin kovasti, mikä on kaiketi osa tätä tyylilajia. Se ei silti poista tosiasiaa, että miellyttävää kuunneltavaa Opeth silti on. Kyseinen kokoonpano nähtiin myös viime kesänä Hyvinkäällä musisoimassa.

Ihmetyksekseni Japanin Anthrax, eli Loudness, oli päätetty laittaa Inferno Stagelle, eli sisätiloihin. Kyseessä on kuitenkin sen verran legendaarinen kokoonpano, että Kattilahalli meinasi revetä liitoksistaan, kun kaikki halukkaat eivät mahtuneet edes halliin sisälle, joten itseltäni jäi tämä keikka välistä. Kuuntelin kyllä, kun Helsinki Stagella musisoi Heilung. Itse tykästyin tähän kovasti, mutta mielestäni tämä olisi toiminut erittäin hyvin juurikin Kattilahallissa, koska musiikki on hyvin tunnelmallista ja melkein, jopa jonkin sortin nirvanaan/transsiin kannustavaa kaikessa pohjoismaismaisessa folk/metsienjumala/shamaanimaisuudessaan. Jää itselläni ehdottomasti kuunteluun tämä orkesteri. Jos vähän erilainen musiikki ja etäiset keskiaika-vibat kiinnostaa, niin kokeile!

Illan meille viimeisteli ikoninen jäähyväis-kiertueella oleva Slayer. Tulta ja tappuraa, ja tiukkaa settiä. Ihan kirjaimellisesti, sillä setin pyrotekniikoita ei oltu säästelty ja lämpö hyökyi pitkälle yleisöön, mutta se ei menoa haitannut. Nämä herrat ovat harrastaneet musiikkia vaihtelevalla kokoonpanolla yhtyeessä vuodesta 1981. Slayerin keikka päättyi loppujen lopuksi puoliltaöin pitkiin pitkiin kiitoksiin ja hyvästeihin laulaja Tom Arayan vielä todetessa loppuun, että hän jää kaipaamaan fanejaan.

Sunnuntai 30.6.2019

Oma edellinen käyntini Tuskassa sijoittuu Helsingin Kaisaniemeen, ja muistaakseni vuoteen 2007. Vuosien tauko ja muuttunut lokaatio teki alkuun fiiliksen kuin en olisi koskaan kyseisillä festareilla käynytkään. Porteista sisään astuessa tunnelma oli kuitenkin tuttu ja “tuskamainen” meininki oli havaittavissa vaikka päivä oli vasta alussa.

Alueella oli väljää vielä saavuttuamme paikalle reilu tunti porttien avaamisen jälkeen. Yksi teltoista oli kuitenkin täynnä huomattavan nuorta hevikansaa, kun muuten K-18-tapahtumaan oltiin alkupäiväksi päästetty myös lapsia nauttimaan uuden Pikku-Tuska -konseptin ohjelmasta ja mm. Hevisauruksen keikasta.

Me emme olleet tämän show’n kohderyhmää, vaan siirryimme päälavan suuntaan odottelemaan päivämme avaavaa Frank Carter & The Rattlesnakesia. Englantilainen punkrock-bändi kipusi lavalle ja lähes heti keikan alettua yhtyeen laulaja – myös hardcore punk-yhtye Gallows‘n entisenä keulahahmona tunnettu – Frank Carter hyppäsi yleisön sekaan ja esiintyi sieltä käsin kahden kappaleen ajan.

Yleisömassan keskellä oli rinki, jossa oli ihan omat bileensä, ja jonka meno vaan yltyi mitä vanhempaan tuotantoon setissä mentiin. Keikan edetessä myös ihmismäärä alueella tuntui kasvavan. Bändi oli aivan nappi valinta tähän ajankohtaan, sillä heidän uskomattoman energisen ja karismaattisen lavapreesensin myötä päivä lähti ihan kunnolla käyntiin.

Paahtavan auringon alta siirryimme telttaan Helsinki Stagelle juuri ennen seuraavan keikan alkua. Ukrainalainen progressiivinen metallibändi Jinjer oli itselleni entuudestaan tuntematon ja olin vailla minkäänlaisia odotuksia tulevasta. Yleisöä tuntui riittävän ja mylvintä oli kova heti, kun bändi astui lavalle. Valmiiksi kuuman teltan lämpötila nousi entistä korkeammalle, kun yhtyeen u-p-e-a laulajatar Tatiana Shmailyuk paljasti uskomattomat örinälahjansa, joita kyseisestä neidosta ei heti odottanut kuulevansa. Koko kokonaisuus oli ehdottomasti päivän mieleenpainuvimpia ja yhtye jää todellakin omalle kuuntelulistalle.

Hämmennyksestä ja ihastuksesta sekaisin suuntasimme katsastamaan alueen päivän ruokatarjonnan. Olin erittäin positiivisesti yllättynyt löytäessäni hyvin niin kasvis- kuin täysin vegaanisia ruokavaihtoehtoja makkaraperunoiden sijaan. Päädyimme Tuskaburgerin luukulle ja nappasimme mukaamme melko suolaisen hintaiset, mutta oikein pätevät juusto- ja halloum-avokado-hampparit. Istumapaikat alueella oli todella kortilla ja lokit parveilivat vähäisten pöytien yllä niin, että siirryimme syrjempään etsimään jonkin nurkan minne asettua aterioimaan.

Parkkeerattuamme huomasimme saaneemme aitiopaikat alueen saunaosastolle ja puolialastomat vartalot täyttivät näkökenttämme. Meno siellä oli juuri sellaista mitä jokainen turisti ei välttämättä ymmärrä ja hauskaa näytti olevan. Ymmärrys kuitenkin ylittyi monella muullakin, kun festarihuuma kävi erään täydessä paljussa lilluvan parin osalta turhankin kuumaksi ja siellä alkoi ihan oma show.

Tempauksesta häkeltyneenä matkamme jatkui jälleen päälavan suuntaan, jonne Behemoth oli kerännyt kiitettävän määrän fanijoukkojaan. Liekit leimusivat ja komeita asuja vaihdeltiin lukuisia kertoja, mutta tunnelma yleisössä oli kummallisen vaisu. Odotin tämän luokan bändin aiheuttavan suurempaa hurmosta, mutta parhain meno oli varmaan keskittynyt lavan edustan liekkimeressä juhlivaan yleisöön.

Jenkkiyhtye Halestorm ja helsinkiläinen Rytmihäiriö kilpailivat kuulijoista päällekkäisillä esiintymisajoillaan. Halestorm veti tarttuvan itsevarmaa rockia täysillä eteenpäin, ja fiilis sekä yleisössä että bändissä oli katossa. Hitaampitempoisten kappaleiden tunnelmoinneissa rauhoituttiin ja lukuisat puhelimien taskulamput keinuivat yleisössä. Naiset olivat tänään kyllä tämän teltan kuningattaria, sillä tässäkin yhtyeessä mieletön laulajatar Lzzy Hale hurmasi kylmiä väreitä ja kyyneleitä tuottavalla äänellään. Genre ei ihan osunut omalle kohdalleni, mutta näin kovan livevedon takia tästä oli pakko tykätä vaikka väkisin.

Halusin nähdä Rytmihäiriön edes osittain ja niimpä riensimme Kattilahalliin. Ihmisiä virtasi tasaiseen tahtiin ulos ja luulimme jo bändin lopettaneen etuajassa. Syy oudolle ilmiölle selvisi astuessamme tilaan, jossa seisovan kuuma ilmamassa lävähti päin kasvoja. Emme olleet tarpeeksi kovia faneja menemään peremmälle, vaan jäimme suosiolla oviaukkoon seuraamaan keikan loppua. Loppuun asti selvinneet hiestä litimärät joukot lähtivät hallista happea haukkoen, mutta silminnähden tyytyväisen näköisinä.

Päivän pääesiintyjänä toimi ruotsalainen The Hellacopters. Tässä kohtaa iltaa väkeä alkoi poistumaan paikalta melko runsain määrin, mutta paikalle jäi vielä suuri joukko fiilistelemään takuuvarmoja rock-hittejä. Humalan taso alkoi olemaan jo melko korkealla ja yleisössä nähtiin melkoisia tanssiliikkeitä, kun legendaarinen bändi aloitti soittonsa.

Kävimme tutustumassa vielä Tuska Expon tarjontaan, josta löytyi näytteilleasettajia vaatteista taiteeseen ja kehonmuokkaukseen. Viihdyimmekin tovin helsinkiläisen Scar.fi tatuointi- ja lävistysstudion osastolla seuraamassa arpitatuoinnin tekoa ja ihastelemassa toinen toistaan ihanampia lävistyskoruja.

Päivä päättyi The Hellacoptersin kopterin pärinään ja festarikansan rauhalliseen vaellukseen kohti kaunista auringonlaskua ja jatkoklubeja.

Yhden päivän visiitti kolmipäiväisillä festareilla jätti melkoisen nälän tunteen, joten paluu paikalle ensi vuonna uuden yli kymmenen vuoden paussin sijaan on ainakin varma!

Katso täältä tunnelmat koko viikonlopulta.

Teksti: Natte Kusnezov (pe & la) ja Netta Kandelin (su)

Kuvat: Nelly Tatti